Joel Biermannin kirja A Case for Character käsittelee hyve-etiikan mahdollisuuksia luterilaisen teologian kontekstissa. Hyve-etiikka on oikean ja väärän toiminnan määrittämistä käsittelevä järjestelmä, joka tarkastelee moraalisia valintoja tekevää yksilöä. Millainen ihminen minun pitäisi olla, että toimisin oikein?
Kirja oli teknisempi kuin luulin (ja niin saattaa paikoin olla tämä tekstikin, lukija varokoon). Loppua kohti päästiin kuitenkin asiaan, ja koin Biermannin ajatukset kirjan lopetettuani suorastaan innostavina.
En lukenut Biermannia dogmaatikon silmin, joten en mene takuuseen siitä, onko kirja kaikissa kohdissa aivan puhdasoppisinta luterilaisuutta. Mitään isompaa ei kuitenkaan pistänyt silmään.
Hyve-etiikka
Alussa Biermann käsittelee kysymystä siitä, mitä on hyve-etiikka. Isossa roolissa on aiheen moderni klassikko, Alasdair MacIntyren kirja Hyveiden jäljillä: Moraaliteoreettinen tutkimus (After Virtue: A study in moral theory), jonka vaikutus tekstissä on ilmeinen .
Jos haluaa asiantuntijan määritelmän hyve-etiikalle, Olli-Pekka Vainio kirjoittaa sen olevan ”normatiivisen etiikan suuntaus, joka mukaan tekojen moraalista luonnetta arvioidaan siitä näkökulmasta kuinka moraalisesti ihanteellinen, eli hyveellinen, yksilö toimisi.” Hyve-etiikassa ei siis tarkastella niinkään erillisiä moraalisia ongelmia tai edes yksittäisten tekojen moraalisuutta, vaan ensi sijassa moraalisen toimijan ominaisuuksia.
Hyve-etiikka ei siis voi olla listojen ja sääntöjen etiikkaa. Se ei kumoa sellaisia moraalisia vaatimuksia kuin ”rakasta lähimmäistäsi” ja ”älä tapa”. Molempia tarvitaan. Hyveissä on kuitenkin kyse etiikan käytännöstä sillä tavalla, että hyveet ovat enemmänkin taitoja kuin sääntöjä. Tai vielä syvemmällä tasolla: hyveet ovat luonteenpiirteitä, jotka sen lisäksi, että niitä voi hyödyntää elämässä, muovaavat sitä miten näemme maailman ja itsemme.
Mieleen jäi Biermannin esiin ottama Stanley Hauerwasin ajatus, että sanaa etiikkaa tulee aina edeltää adjektiivi. Ei ole pelkkää etiikkaa sinänsä, tai ainakaan sellainen on niin abstraktia ettei se voi olla kovin merkityksellistä. Sen sijaan on tiettyjen elämäntehtävien ja roolien etiikkaa: aviopuolison etiikkaa, vanhemman etiikkaa, työntekijän etiikkaa, johtajan etiikkaa jne. Raamatun ja katekismuksen huoneentaulut ilmentävät tätä ajatustapaa. Eri elämäntilanteet vaativat erilaisia hyveitä.
Kyse ei silti ole relativismista ja moraalin pirstomisesta yhteismitattomiin saarekkeisiin, vaan ennemmin siitä, miten yleiset, kaikkia koskevat moraaliset periaatteet pannaan täytäntöön erilaisissa elämäntilanteissa. Ehkä voisi sanoa, että hyve-etiikka on aina sovellettua etiikkaa, jonka näkökulmasta muunlainen etiikka jää steriiliksi.
Hyve-etiikka on elänyt jonkinlaista nousukautta 1900-luvun jälkipuoliskolta alkaen. Tämä näkyy myös kristillisen älymystön piireissä. Esimerkiksi vuoden 2017 kristillinen bestseller oli Rob Dreherin Benedict Option, joka pohtii kristillisen kirkon selviytymistä jälkikristillisen kulttuurin keskellä. Dreherin kirkon historiasta ammentamat vastaukset ovat vähintäänkin yhteensopivia hyve-eettisen lähestymistavan kanssa.
Uskonpuhdistuksen luterilaisuus ja hyveet
Biermannin kirja esittelee modernin luterilaisen etiikan ongelmia ja kritiikkiä. Alkupuolella käsitellään muutamaa merkittävää hahmoa modernin luterilaisen teologisen etiikan saralla. Nämä kohdat luin vain kursorisesti. Biermann esittelee luterilaisuuden eettisiin mahdollisuuksiin kriittisesti suhtautuvia teologeja. Näyttää olevan aika yleinen ajatus, että käsite ”luterilainen etiikka” on jonkinlainen vitsi.
Biermannin käyttää paljon tilaa perustellakseen, että luterilaisuudessa on vahva eettinen elementti. Hän tuo luterilaisuuden opillisen perustan ilmaisevista esiin useita kohtia, jotka puhuvat hyvien tekojen ja oikean elämän tärkeydestä. Uskovien kuuluu tehdä hyvää eikä luterilaiselle teologialle tyypillinen uskon ja armon korostus merkitse moraaliopetuksen hylkäämistä tai vähättelemistä. Tunnustuskirjoissa sanotaan jopa, että kristityt ovat pelastuneet, jotta he voisivat noudattaa Jumalan käskyjä.
Eikä opetus tyhjene pelkästään siihen, että armosta ja uskon kautta pelastetut tekevät hyvää ikään kuin automaattisesti. Biermann nostaa Tunnustuskirjoista esiin kohtia, jotka puhuvat oikean kristillisen elämäntavan opettamisen tärkeydestä.
Ensisilmäyksellä voi kuitenkin vaikuttaa siltä, että etiikan teorioista juuri hyve-etiikka sopii huonosti luterilaisuuteen. Luther tunnetaan hyve-etiikan isä Aristoteleen ankarana kriitikkona. Luterilaisuuden opillisen perustan ilmaisevissa Luterilaisista tunnustuskirjoista Philipp Melanchthon (Lutherin oikea käsi, joka kirjoitti Tunnustuskirjoista Augsburgin Tunnustuksen ja sen Puolustuksen sekä traktaatin Paavin vallasta ja yliherruudesta) kuitenkin käytti luterilaisen opin ilmaisemisessa ja puolustamisessa hyödykseen Aristoteleen filosofiaa. Tunnustuskirjojen ulkopuolisissa kirjoituksissaan hän ylisti Aristoteleen oivallusta hyveestä keskitienä äärimmäisyyksien välillä. Myös Luther suhtautui Aristoteleeseen suopeammin uransa loppupuolella. Vuonna 1543 hän puhui jo Aristoteleen teostensa käytöstä nuorison opetuksessa hyväksyvästi. Niin kauan kuin Aristoteleen etiikkaa ei sekoiteta siihen, miten ihminen tulee vanhurskaaksi Jumalan edessä, hänen kirjoituksillaan on Lutherin mielestä oma käyttönsä yhteiskunnallisen vanhurskauden alueella. Sama erottelu ilmenee Melanchthonilla.
Aristoteleen hyveajattelulla on uskonpuhdistajien mukaan paikkansa ”yhteiskunnallisen vanhurskauden” alueella. Yhteiskunnallinen vanhurskaus (justitia civilis) ei koske varsinaisesti ihmisen suhdetta Jumalaan, vaan toisiin ihmisiin. Hyveet on siis karkotettu pelastuksen alueelta, jossa vallitsee periaate yksin uskosta ja yksin armosta. Reformaattorien mukaan on silti olemassa myös erityistä kristillistä vanhurskautta. Sen alueella on tilaa hyveissä kasvamiselle.
Hyve-etiikkaan on Aristoteleesta alkaen kuulunut käsitys tavoista luonteen muokkaajina. Toisto luo tavan, joka vuorostaan jalostaa luonnetta. Tapojen merkitys löytyy myös luterilaisista tunnustuskirjoista. Lutherin katekismukset opettavat kymmenen käskyn, uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen jokapäiväistä tutkimista ja rukoilemista.
Tunnustuskirjojen edustaman luterilaisuuden suhde etiikkaan ei siis Biermannin kirjan perusteella vaikuta samalla tavalla ongelmalliselta kuin joidenkin modernin luterilaisuuden ilmenemismuotojen. Hyve-etiikkakin istuu sen yhteyteen.
Eettistä paradigmaa etsimässä
Biermann etsii kirjansa neljännestä luvusta alkaen mahdollista luterilaisen etiikan paradigmaa. Hän etsii tapaa sovittaa yhteen vanhurskauttaminen yksin uskosta ja luonteen muovaaminen eettisen edistymisen saavuttamiseksi.
Ensimmäinen viitekehys, jota Biermann tarkastelee, on motivaatio. Vanhurskauttaminen yksin uskosta ja kristillinen etiikka liittyisivät tässä mallissa toisiinsa siten, että vanhurskauttaminen tarjoaa motivaation eettiseen elämään. Biermannin mukaan reduktiivinen ”uskosta seuraa hyviä tekoja” malli ei kuitenkaan ole realistinen eikä riittävä. Se ei myöskään vastaa reformaattorien opetuksen käytäntöä: he opettivat ihmisille selvästi, miten kristityn tulee elää, ja motivoivat hyviä tekoja muullakin kuin vain jo tapahtuneella vanhurskauttamisella. Pelkkä ”kristityt tekevät hyvää” ei riitä, ellei myös vastata tarkemmin kysymykseen ”pelastettu, mutta mistä mihin?” Biermann ei kiellä sitä, että pelastus motivoi uskovia tekemään hyvää, mutta ollakseen mielekästä luterilainen etiikka tarvitsee laajemman viitekehyksen.
Seuraavaksi Biermann tarkastelee lakia ja evankeliumia mahdollisena etiikan viitekehyksenä. Lain ja evankeliumin erottaminen on luovuttamaton osa luterilaista teologiaa. Väistämättä myös luterilaisella etiikalla on oltava liittymäkohta tähän periaatteeseen. Sekin on silti Biermannin mukaan sellaisenaan riittämätön viitekehys etiikalle. Lain ja evankeliumin erottaminen liittyy vanhurskauttamiseen. Erotus käsittelee ihmisen tilannetta Jumalan edessä ja Jumalana nähden (coram Deo). Jumalan laki osoittaa ihmisen Jumalan edessä syntiseksi ja kyvyttömäksi itse auttamaan itseään, mutta evankeliumi osoittaa pelastuksen Jumalan lahjana Kristuksen tähden. Sekä käytännön kokemus että vanhat luterilaiset opettajat kuitenkin osoittavat, että ihmisten kesken (coram mundo) vallitsevat usein toisenlaiset lainalaisuudet, ja niin kuuluukin olla. Lain ja evankeliumin erottaminen on hengellinen periaate, jota ei ole tarkoitettukaan ohjaamaan yhteiskunnallista elämää.
Tässä jaksossa Biermann tuntuu käsittelevän lakia lähinnä sen toisen käytön kannalta eli ihmisen synnit osoittavana voimana. Perinteisesti luterilainen teologia on erottanut lailla kolme eri käyttöä, joista kolmas on lain käyttö eettisenä ohjeena uskoville. Kolmas käyttö sisältää monet niistä asioista, joita Biermann tuntuu kaipaavan toimivaan luterilaisen etiikan viitekehykseen. Lain kolme käyttöä tulevat mukaan myöhemmissä malleissa, mutta huomiotani kiinnitti, että Biermann ei mainitse niitä tässä. Ehkä tämä kertoo jotain amerikkalaisen konservatiivisen luterilaisuuden ongelmista: laki pelkistyy vain toiseen käyttöönsä.
Kolmantena viitekehyksenä Biermann esittelee kahden vanhurskauden mallin. Sen mukaan kristityllä on kahdenlaista vanhurskautta: on Jumalalta uskon kautta lahjaksi saatu pelastava vanhurskaus, joka on Jumalan silmissä täydellinen, ja ihmisen oma, alkava vanhurskaus, joka on vielä tässä elämässä puutteellista. Ensimmäinen vanhurskaus on coram Deo, jälkimmäinen coram mundo. Malli sopii hyve-eettisen lähestymistavan kanssa yhteen, koska coram mundo -vanhurskaus on kehittyvää ja kasvavaa. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu, että jos etiikka pelkistetään tähän viitekehykseen, kristityn ja ei-kristityn coram mundo -vanhurskaudella ei oikeastaan ole mitään eroa.
Entä jos lisätään kolmas vanhurskaus? Seuraava viitekehys on kolmen vanhurskauden malli, jossa toinen vanhurskaus on jaettu kahtia niin, että on erikseen yleistä, kaikkia ihmisiä koskevaa yhteiskunnallista vanhurskautta ja erityistä kristillistä vanhurskautta. Malli löytyy yllättäen Lutherin varhaisesta saarnasta ja yhdestä Melanchthonin tekstistä, joskin näissä esitetyt jaottelut poikkeavat hieman toisistaan. Biermann esittelee oman versionsa, jossa hän nimeää kolme vanhurskautta hallitsevaksi (governing), pelastavaksi (justifying)[1] ja mukautuvaksi (conforming) vanhurskaudeksi. Ensimmäinen perustuu Jumalan luomistyöhön ja maailmanhallintaan ja koskee näin kaikkia ihmisiä. Toinen vanhurskaus merkitsee uskon kautta tulevaa osallisuutta Kristukseen ja hänen hankkimaansa pelastusta. Kolmas vanhurskaus merkitsee kristittyjen uutta orientaatiota maailmassa pelastuksen seurauksena: he haluavat mukautua Jumalan tahtoon. Biermann panee merkille mallin yhtäläisyyden lain kolmeen käyttöön ja uskontunnustuksen kolmeen pääkohtaan. Nyt ollaan jo lähellä toimivaa viitekehystä luterilaiselle etiikalle.
Viimeisen silauksen luterilaisen etiikan viitekehykseen antaa luomisen teologia ja uskontunnustuksen soveltaminen. Kaikki inhimillinen toiminta tapahtuu Jumalan luomistyön piirissä. Etiikassa on kyse siitä, että ihminen elää kuin ihminen, tulee sellaiseksi kuin hänet on tarkoitettu. Uskontunnustus puolestaan kuvaa Jumalan hyvät teot ihmiselle. Jumalan tarkoituksena on, että meistä tulisi ”täysin ihmisiä” (fully human). Se on luomisen alkuperäinen tarkoitus, joka kuitenkin on vääristynyt synnin tähden. Siksi tarvitaan Kristuksen pelastustyö, joka palauttaa ihmisen ja Jumalan välisen yhteyden ja lopulta uudistaa ihmisen jälleen alkuperäisen luomistyön kunniaan ja sen ylikin. Tämä uudistus on eskatologinen (nykyisen maailman lopussa toteutuva), mutta alkaa tässä elämässä. Jumalan armosta pelastettuina kristityt suuntautuvat ja kasvavat kohti täyttä ihmisyyttä. Täysi ihmisyys on se, mihin heidät on pelastettu. Jos tämä kuulostaa liian antroposentriseltä, on syytä muistaa, että luotu ihmisyys ei ole koskaan Jumalasta riippumatonta eikä ”jumalatonta”, vaan täyteen ihmisyyteen kuuluu yhteys Jumalaan.
Nämä luvut olivat kirjan kiinnostavimpia. Biermannin esittämä luomistyön näkökulma on mielestäni valtavan innostava. Etiikka, teleologia ja ontologia nivoutuvat yhteen. Näkökulma on myös vaikea. Metafysiikan ja etiikan sekoittaminen on vallitsevalle sekulaarille ajattelulle vierasta. Teleologinen ajattelu ei myöskään ole muodissa.
Kirja ei oikeastaan sisältänyt mitään uutta, vaan artikuloi hyvin tuttuja ajatuksia. Biermannin esityksestä päätellen hän ei kuitenkaan koe kirjoittavansa kaikille jo tuttuja asioita. Se on huolestuttavaa.
Käytäntö
Biermannin kirjan loppu käsittelee lyhyesti käytäntöä. Hyvä teologia on Biermannin mukaan aina käytännöllistä. Uskontunnustuksen näkökulma tarjoaa teologiaa ja kristityn käytännön elämälle narratiivisen viitekehyksen. Suuri kertomus luomisesta, lunastuksesta ja pyhityksestä jäsentää oppia ja sen käytäntöön soveltamista.
Toiminta Jumalan luomassa maailmassa muodostaa kristillisen maailmankatsomuksen perustan. Kun kaikkea ihmisen toimintaa ja Jumalan toimintaa ihmistä kohtaan tarkastellaan Jumalan luomakunnan piirissä tapahtuvana, etiikan paikka kristillisen teologian kokonaisuudessa löytyy luontevasti.
Kristus on syntien sovittaja, mutta samaan aikaan myös täyden ihmisyyden esikuva kristityille. ”Mitä tapahtuu Kirkossa on yksinkertaisesti sen jatkoa, mitä tapahtui Kristuksen tullessa ihmiseksi.” Etiikka liittyy siis myös inkarnaatioon eli Kristuksen ihmiseksi tulemiseen, joka on keskeinen osa kristillistä dogmaa! Uskontunnustuksen ensimmäinen, luomisesta puhuva osa, ja toinen, lunastuksesta kertova jakso liittyvät siis yhteen ja johtavat yhdessä kolmanteen, joka kertoo ihmisen pyhittymisestä.
Kirkko muodostaa yhteisön, joka edesauttaa jäsentensä moraalista kasvua. Se ei ole kirkon ainoa tarkoitus, mutta Biermannin kirjan asiayhteyden kannalta keskeinen. Ihminen on yhteisöllinen olento, joka yleensä omaksuu tapansa ympäristöstään. Kirkon tehtävänä (mutta ei kuitenkaan päätehtävänä) on tarjota ympäristö, joka auttaa hyveelliseen elämään.
Luotuisuuden arvostaminen merkitsee esimerkiksi ajan pyhittämistä. Se tarkoittaa mm. päivittäisiä ruokarukouksia sekä ilta- ja aamuhartauksia, joita Vähä katekismus opettaa. Kirkkovuosi paastoineen ja juhlineen on yksi vanha ja hyväksi todettu keino juurruttaa kristillistä elämäntapaa ihmisten arkeen. Samassa yhteydessä on syytä mainita jokaviikkoinen jumalanpalvelus seurakunnan elämän keskuksena.
Mitä jäi käteen
Kirja oli minulle hyödyllinen ja teki vaikutuksen, mistä varmaan kertoo sekin, että kirjoitin siitä vajaan parintuhannen sanan postauksen ja vielä toisen samanlaisen aiheen vierestä… Biermannin huoli luterilaisen etiikan nykytilasta on mielestäni oikeutettu.
Tärkeä kysymys on, onko kirko(i)lla mitään muusta yhteiskunnasta poikkeavaa moraalista sanottavaa. Kaikkia ihmisiä koskee kyllä luterilaisen teologian mukaan sama Jumalan laki, jota voivat tuntea muutkin kuin kristityt. Käytännössä kuitenkin länsimainen todellisuus on jälkikristillinen ja klassisen kristinuskon näkökulmasta monilta osin Jumalan laista vieraantunut. Kirkolla pitäisi olla ainakin jotain sellaista annettavaa, joka on toista ja parempaa kuin ympäröivällä maailmalla.
Pelkkä teoria ei riitä, vaan tarvitaan myös käytäntöä. Hyve-etiikkaa tapaileva viitekehys jokapäiväiseen kristilliseen elämään on siis mielestäni hyödyllinen. Etiikka ei jää teoreettiseksi oikean ja väärän kysymysten ratkaisemiseksi eikä hetkellisten tunnekokemuksiksi ja niiden häilyviksi vaikutuksiksi elämässä, vaan tulee osaksi rutiinia.
Myös yhteisön merkitystä on syytä korostaa. Kirkko on kristillisen etiikan konteksti. Kristillinen etiikka ei toteudu tyhjiössä eikä kristitty ole pelkästään atomi ei-kristillisen maailman keskellä. Kirkon kuuluu muodostaa keskeiset puitteet kristillisen etiikan todeksi elämiselle ja kristityn moraaliselle kasvulle.
[1] Engl. justifying righteousness on sananmukaisesti ”vanhurskauttava vanhurskaus”. Käytän epätarkkaa suomennosta tautologian välttämiseksi.
Puolivalmiita ajatuksia 